Minnan RTW blogi

Etusivu Foorumit Matkalla Minnan RTW blogi

  • Tämä aihe on tyhjä.
Esillä 15 viestiä, 16 - 30 (kaikkiaan 32)
  • Julkaisija
    Artikkelit
  • #1362
    Nimetön
    Vieras

    12.6. Tulun – lentäviä kameroita ja pohojalaasmotoristeja

    Paljon on taas ehtinyt sattua ja tapahtua viimeisten n. 1500km:n aikana. Vaan tänäänpä se oikein huipentuma sattui, kun vajaan satasen vauhdissa yht´äkkiä go pro kameran varsi katkesi (vielä ihan hyvällä tieosuudella!) ja laite lensi taivaan tuuliin! Äkkiä tien sivuun ja osien metsästykseen. Noin puolen tunnin hakemisen jälkeen kameran kaikki osat olivat tallella JA EHJIÄ! Aivan käsittämätöntä, koska perässäni ajoi tapahtumahetkellä rekka ja olin aivan varma, että löytäisin vain murusia. Ja mikä ihan oikeasti on uskomattominta, on se, että LAITE TOIMII! Joka ikinen osa siis oli joko tiellä tai tien sivussa ERIKSEEN, muistikortti mukaanlukien. Jos minen ole sukua Hannu Hanhelle, niin ei kukaan!


    Joka tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että ajokuvaukseen tulee väistämättä pieni tauko. Täytyy katsoa, missä välissä ehtisi tuunata kiinnityssysteemejä niin, että pääsisi taas kuvaamaan.

    Kaikkea muutakin mukavaa tai vähemmän hilpeätä on matkalle mahtunut. Epäonnekseni ajoin tiistaina peräti kahden suurkaupungin läpi ja täytyy sanoa, että jälkimmäisellä kerralla Kemerovossa, ei itku ollut kaukana. Mutta kyllähän se liikenne aina lopulta antaa periksi ja pääsin sitten siitäkin kaupungista ulos!

    Kolmas yö peräkkäin gastinitsassa ja tuntuu, että mitä lähemmäs pääsee Baikalia, sitä korkeammaksi hinnat nousevat. Tänään sain tuntumaa siihen, että kyllä hintojakin voidaan tiputtaa, kun vaan näyttää tarpeeksi surkeaa naamaa. Lähtö oli 2400 ruplaa ja lopullinen hinta 1150! En ole koskaan osannut tinkiä mutta näköjään siihen riittää ryvettyneen motoristin outlook ja surumielinen katse, heh.

    Jättimukava yllätys oli, kun Novosibirskin ja Kemerovon välissä alkoi pukkaamaan tekstiviestiä, että sieltä on kaksi suomalaista tulossa vastaan! Niinpä sitten Tomskin risteyksessä koettiin hilpeä suomalaistapaaminen! Kyseessä kun olivat juuri ne kaksi, etukäteen mielestäni täysin umpikahjoa pohojalaasta, jotka olivat lähteneet ajamaan viidessä viikossa Vladivostokiin ja takaisin. Olimme siis kevättalvella olleet puhelinyhteydessä ja vaihtaneet hieman ajatuksia tulevasta. Lisäksi sain pari päivää sitten viestiä Länsisalmen Ollilta, että kaverukset ovat hurjan Mongoliaosuuden jälkeen päässeet Ulan Batoriin ja lepäilevät siellä muutaman päivän ennen paluumatkaa. Sovimme mahdollisen tapaamisen Ulan Uden tienoille.


    Paikalliset bikerit ovat jälleen tehneet tuttavuutta ja olleet hurjan avuliaita. Eilen Kanskissa paikallinen ärräpyöräkuski poimi minut kaupungin keskustasta ihmettelemästä ja opasti sopivaan majataloon. Tätä ennen jossain Krasnojarskin itäpuolella Honda Blackbirdiä kuljettanut Dmitri halusi tarjota sapuskat. Sen verran ymmärsin hänen jutuistaan, että on kahdesti tehnyt pidemmän tourin Euroopassa. Toisella kerralla ajaen huimat 18tkm 30:ssä päivässä!

    Huomenna siis edessä BAIKAL! Mikäli kaikki menee yhtä hyvin kuin tähänkin asti, sunnuntaina pitäisi olla sitten jo Ulan Batorissa, Mongoliassa. Toivotaan, että teiden kunto ei tästä hirvittävästi heikkene. Tänään oli nimittäin paikoitellen sen luokan tärinää, että hirvitti Ransun puolesta. Minä kyllä kestän – ainakin vielä – mitä nyt vähän polvissa tuntuu… Heidenaun renkaat ovat tähän mennessä muuten osoittautuneet todella hyvän maineensa veroisiksi. Kiitoksia vaan hurjan paljon kaikille asiaan vaikuttaneille!

    Kun kerran aloitin ne loppusiteeraukset, niin tätä tämänkertaista pitää hieman avata. Jos tiedätte Roberto Benignin Oscareitakin kahmineen elokuvan ”Ihana elämä”, niin siinähän RB hokee tulevalle vaimolleen ”La principessa”! Ks. elokuvaan liittyen sain kerran hollantilaiselta tuttavaltani nimityksen ”La motoprincipessa”. No, nyt taitaa jo olla liikaa ikää prinsessaksi mutta silti Maija Vilkkumaata siteeraten, koska välillä on ollut hieman hankalaa matkan aikana:

    ”Ei saa surettaa, leikittäiskö prinsessaa!”

    Siperian Prätkähiiri La Motoprincipessa Minna

    #1363
    Nimetön
    Vieras

    14.6. FIILIKSIÄ BAIKALILTA

    Terveiset Baikaljärven rannalta Babushkinin kylästä! Tämän päivän ajomatka jäi varsin lyhyeksi, kun sovimme tapaamisen Mongolian sankareiden kanssa. Vaan ei haitannut, koska aikaahan minulla riittää ja tämän päivän vajaan kahdensadan kilometrin osuus oli kohtalaisen kovaa röykkyytystä.

    Löysin siis tienvarsigastinitsan, josta löytyvät kaikki tarvittavat herkut: ilmainen WIFI, vartioitu parkkipaikka, ravintola ja kohtuuhulppea SAUNA! Tällaisen kun löytää ja hintaa oli vielä varsin kohtuulliset 1000ruplaa (n. 22€), niin ei kannattanut jäädä arpomaan.

    Irkutskin jälkeen, Baikalia lähestyttäessä, alkoivat maisemat todenteolla muuttua. Nyt mentiinkin sitten jo mäkeä ylös ja mäkeä alas lähes Alppien tyyliin. Mutkaisilla vuoristo-osuuksilla kiltisti rekkojen perässä jonottaen! Ensimmäisten lumihuippuisten vuorien näkeminen sai haukkomaan henkeä. Ja kun Baikal kaikessa mahtavuudessaan lopulta oli edessä, oli aika pienen ihmisen taas tuntea suurta kunnioitusta luontoamme kohtaan.


    Edellisen yön majapaikkani pienessä Kultukin kylässä aivan Baikalin lounaiskärjessä tuntui olevan venäläisten motoristien suosiossa. Suurta kunnioitusta herätti, kun Arghangelskista (n. 600km matkaa) oli paikalle saapunut jo jonkin verran ikää omaava Sergey pienellä 200cc kiinalaisella pyörällä, johon oli tuunattu jos jonkinlaista lisävarustetta.


    Koska aamulla ei ollut kiire, sain viriteltyä ilmastointiteipin avulla jonkinnäköisen kuvaussysteemin katkennutta go pro:ta varten. Peräti yhden pätkän onnistuinkin kuvaamaan mutta parhaat pätkät Baikalin varrelta jäivät jostain syystä tallentumatta. Varsin harmillista sanoisin. Täytyy vielä huomenna kokeilla, josko edes jotain materiaalia tuosta sykähdyttävästä järvestä saisi mukaan.

    Tuli mieleeni, että jos ketä kiinnostaa aiemmin mainitsemani ”olotila”, jossa nyt olen, niin päiväni ovat keskimäärin seuraavanlaisia: herään, pakkaan, syön jotain pientä, pakkaan pyörän, ajan, tankkaan (pyörän, yleensä en itseäni…), ajan, tankkaan jne., etsin vessapaikkaa (liian monta kertaa päivässä, hohhoijakkaa…), otan kuvia, rasvaan ketjut (useampaan kertaan, jos tarvis), tarkistan öljyt ja rengaspaineet, haukkaan ehkä puolikkaan proteiniipatukan tai pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, etsin majapaikan, jos ei ole myöhä käyn hetken ihmettelemässä tienoota, syön, kirjoitan päiväkirjaa, luen tai katselen koneelta dekkarin ja sitten nukkumaan. Välipäivät ovat tietenkin asia erikseen mutta ajopäivät ovat siis juurikin edellämainitun kaltaisia. Sinne väliin sitten mahtuu sitä kaikkea ”sattuu ja tapahtuu” osastoa, joita olen kirjoituksisani avannutkin.

    Mitä idemmäs olen tullut, sitä harvemmin on enää näkynyt kirkkoja tai ne ovat muuttuneet kooltaan pienemmiksi. Muuten esim. rakennustyyli vanhoine hirsimökkeineen on yllättävät samanlaista täällä kuin esim. Pietarin ja Moskovan välillä. Välimatkaa kuitenkin on jo tuon 7000km!

    Seuraavan kerran tuonkin sitten jo toivottavasti terveiset Ulan Batorista, Mongolian pääkaupungista.

    ”Edessäsi maailma, käsissäsi unelma. Kohti ääretöntä!”

    Pikkuinen prätkähiiri Minna

    #1364
    Nimetön
    Vieras

    ULAN BATOR – MAAILMAN KORKEIMMALLA SIJAITSEVA PÄÄKAUPUNKI

    Kolmas päivä Mongoliassa vetää mietteliääksi. Ulan Batorin suurkaupungin meno ei välttämättä ole tarkoitettu minulle ja ajatus täällä vietettävien päivien määrästä on kaventunut. Siitäkin huolimatta, että paljon mielenkiintoista ja mukavaa on tapahtunut.

    Babushkinissa, Baikal-järven kaakkoisreunalla tapasin siis ”Mongolian sankarit”, Ollin, Jarin ja Arton. Hurjia olivat matkamiesten kertomukset pohjoisen Mongolian läpiajamisesta. Lunta, pehmeää dyynihiekkaa sekä kartalle merkittyjä mutta käytännössä olemattomia teitä oli matkalle mahtunut. Kiitollinen olen, että ajoissa tajusin, ettei kyseiselle osuudelle ole mitään asiaa yksin.

    Niinpä siis sunnuntaiaamuna starttasin kohti Ulan Udea ja Mongolian rajaa. Matka sujui mainiosti ja rajamuodollisuuksiin meni ”vain” 2½ tuntia! Tähän mahtui mukaan mm. rajavartian koeistumiset ja poseeraamiset Ransun selässä sekä toisen tullivirkailijan epätoivoinen yritys saada kirjattua Ransun tiedot suomalaisesta rekisteriotteesta.

    Yöksi jäin rajan tuntumaan Sukhbataarin pikkukaupunkiin, josta löytyi varsin mainio hotellihuone hintaan 12€. Tunne rajan ylityksestä ja Mongoliaan saapumisesta oli pakahduttava ja jatkui seuraavana päivänä, kun starttasin vuorten läpi kohti pääkaupunki Ulan Batoria.

    Tuon n, 350km:n matkalle mahtui paljon mielenkiintoista nähtävää ja unohtumattomia kokemuksia. Varsin pian startin jälkeen tapasin kaksi sveitsiläistä pyöräilijää, jotka olivat polkemassa Irkutskista Ulan Batoriin tarkoituksena jatkaa siitä junalla Pekingiin. Tätä ennen olivat polkeneet jo Bernistä Moskovaan ja siitä jatkaneet Trans Siperian junalla Baikalille.

    Vuoristomaisemat, jurtat, paimenet, jakit, hevoset, lehmät, lampaat, siat, vuohet jne. pysäyttivät kuvaamaan lukuisia kertoja. Halu tallentaa kuviksi kaikki tämä suomalaiselle niin erilainen, oli valtava. Tien kunto vaihteli laidasta laitaan tällä ”Mongolian highwayksi” kutsutulla tiellä. Kerran jouduin jopa pysähtymään suunnitellakseni mahdottomalta näyttävän esteen ylitystä. Kuvasinkin paikkaa mutta jälkeenpäin kuvia katsellessani jouduin toteamaan, etteivät ne paljastaneet todellisuutta. Tässä tapauksessa tein päätöksen kääntyä ympäri ja siirtyä vähän matkan päässä läheiselle hiekkatielle, jonka ulkonäkö oli onneksi pettävä. Pohja oli kova ja siis erittäin ajettava kaltevuudestaan huolimatta.

    Ulan Batoriin saavuttuani jouduin jo kolmannen kerran matkan aikana toteamaan suurkaupungin liikenteen ongelmat. Täällä kun vielä ikävän lisämausteen tuo paikallinen varsin välinpitämätön liikennekulttuuri. Joka suunnasta puskee päälle busseja, maastureita, henkilöautoja jne. Niinpä väistämätön oli edessä lähes ydinkeskustassa eräissä liikennevaloissa: menetin tasapainon ja pelastusyrityksistäni huolimatta Ransu parka oli hetken päästä kumollaan. Takanaolevasta autosta tuli kaksi miestä auttamaan ja pääsin jatkamaan matkaa ilman vahinkoja. Mutta varsin haastava oli tuo lähes kaksituntiseksi venynyt laupungin läpiajaminen!

    Hieman kaatumiseni jälkeen tapahtui tämän päivän maailman globaaliudesta kertova erittäin positiivinen yllätys. Jälleen seistessäni liikennevaloissa, vierestä kuuluu yht´äkkiä selvällä suomella; ”moikka!” Käännyn katsomaan ja vieressä olevan skootterin selässä oleva mongolialaismies alkaa juttelemaan SUOMEKSI! Liikenteen hitaasti edetessä minulle selviää, että kyseessä on Suomessa jo seitsemän vuotta asunut ja suomalaisen naisen kanssa naimisissa oleva Tulga. Olivat saapuneet lomailemaan Ulan Batoriin Tulgan vanhempien luo. Vaihdoimme yhteystietoja ja katsotaanpa, pääsisinkö peräti kyläilemään paikallisen perheen luo!

    Oasis Guesthouse, jossa nyt majailen, on bikerien suosima majapaikka ja täällä oloaikanani paikalla on ollut motoristeja ainakin Englannista, Norjasta, Venäjältä, Sveitsistä, Ranskasta ja jopa Islannista! Kuulumisia ja matkakertomuksia sekä -suunnitelmia on vaihdettu. Lisäksi norjalaisen Espenin repusta löytyi aivan käsittämättömällä tavalla ylimääräinen laturi go pro kameraani. Kamerasta kun oli sittenkin tuon ”lentoepisodin” seurauksena hajonnut latausliitin. Aikaisemmin olin jo saanut Mongolianmatkaaja Jarilta lisäosia katkenneeseen varteen. Alkaa jo epäilyttää tämä hieman liian hyvä tuuri…

    Nimittäin: Ulan Batorissa on siis myös ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko (rak. 2009), jonka olin kaupungin läpiajaessani huomannut. Niinpä tänään kävin turhaan kolkuttelemassa kirkon suljettuja ovia. Viereisestä rakennuksesta, jossa seurakunnalla on toimitilat, löysin kyllä ihmisiä, mutta jotka valitettavasti eivät pystyneet minua auttamaan. Hieman pahoillani lähdin kävelemään kaupungin keskustaa kohden, kunnes vähän matkan päässä kohtasin tutunnäköiset vaatteet: eurooppalaisen näköinen mies papin stikari päällä! Pysäytin hänet ja hän osoittautui todellakin isä Alekseiksi, joka toimii pappina em. kirkossa. Yhdessä siis siirryimme kirkkoon ja juttutuokiomme venyi yli tunnin mittaiseksi. Hän kun oli opiskellut Sergiev Pasadissa teologiaa ja latinalaisia kieliä, niin englanti taipui erittäin hienosti. Niinpä voinkin nyt lähettää hänen erittäin lämpimät terveisensä kaikille Suomen ortodokseille! Oli kyllä mielettömän mukava kohtaaminen, jonka päätteeksi luin ja lauloin suomeksi suurehkon kirkon varsin mielenkiintoisessa akustiikassa. Lienee ollut ensimmäinen muttei toivottavasti viimeinen kerta, kun ks. kirkossa kuullaan suomea!

    Ruokaongelma tuli tämän päivän osalta ratkaistua sillä, että löysin läheisen basaarin irtomyynnistä valmista aika tulisesti maustettua tofua ja merilevää. Siihen salaatti kyytipojaksi, niin johan olivat ravintoarvot kohdallaan! Jos en muuten ole vielä muistanut mainita, niin teräspakkini on toiminut täydellisesti tähän asti eli minkäänlaisia vatsavaivoja en ole saanut. Koputetaan puuta…

    Hieman ovat siis avoimena loppuviikon suunnitelmat. Niin että missähän sitä juhannusta viettäisi, heh! Vasta 2.7. on lähtö Vladivostokista Koreaan ja vaikka matkaa sinne täältä on ”vain” 4000km, luulen matkan vievän itse itseään. Kuten tähänkin saakka.

    Villihevosten maasta,
    Prätkähiiri Minna

    (toim.huom. teknisten syiden takia kuvat eivät valitettavasti siirtyneet tällä kertaa Suomeen asti)

    #1365
    Nimetön
    Vieras



    #1366
    Nimetön
    Vieras

    CHITA – Burjatian sydämessä – ensimmäinen 10tkm takana!

    22.6.2014
    Tällä kertaa terveiseni tulevat Chitasta, reilun 300.000:n asukkaan kaupungista Burjatian tasavallasta. Kuten jo edellisessä kirjoituksessa epäilin, Mongoliassa oloaikani lyheni parilla päivällä. Tosin lähinnä sääolosuhteiden vuoksi. Alueelle oli ennustettu kahden päivän rankkasateita ja ukkosmyrskyjä, joiden jäljiltä teiden kunto olisi ollut minulle liian haastava.

    Niinpä pakkasin Ransun, viritin go pron paikalleen ja suuntasin takaisin kohti Venäjää. Ulan Batorin osuuden ajoin yhdessä islantilaispariskunta Höglin ja Unnurin kanssa. Löysimmekin sopivan kiertoreitin kaupungin eteläpuolelta ja vältyimme keskustan pahimmilta ruuhkilta. Tämän jälkeen he suuntasivat kohti keskistä Mongoliaa ja minä pohjoista kohden. Matka Ulan Batorista Suhkhbataariin lähelle rajaa sujui täysin ongelmitta ja pienestä sateesta huolimatta sain kelvollista kuvamateriaalia molemmilla kameroilla.


    Rajanylitys sujui tällä kertaa todella mutkattomasti ja aikaa kului molempiin tulliselvityksiin vain yhteensä vajaa 1½ tuntia. Menomatkalla tutuksi tulleet virkailijat tulivat heti tervehtimään ja toivottivat hyvää matkaa.

    Ulan Uden eteläpuolelta löysin tähän mennessä mieleenpainuvimman majoituksen. Kyseessä oli ”jurttacamping”, josta sain itselleni kohtuuhintaan 1250ru kokonaisen puujurtan. Hintaan kuului oma aidattu piha puugrilleineen, keinuineen ja ruokakatoksineen sekä tietenkin varsinainen jurtta (Mongoliassa ”ger”), joka yllätyksekseni oli täysin varusteltu – ja suihkusta tuli lämmintä vettä! Kylän ruokakaupasta kävin hakemassa evästä ja tekemässä tuttavuutta paikallisten kanssa. Jälleen toistuivat jo tutuksi tulleet kysymykset, kuten ”yksin?” ja ”eikö sinua pelota?”. Kohtuu sujuvasti osaankin jo näistä venäjäksi haastella :). Ilta ”omalla” pihalla ja puujurtassa tuntui todella rentouttavalta ja ihan oikealta lomalta!


    Juhannusaattoaamuna en pitänyt kiirettä matkaanlähdön kanssa, koska kuten jo aiemmin on tullut todettua, olen edellä aikataulusta, eikä pitkiä päivämatkoja ole tarvis ajaa. Tai näin luulin… Ongelmaksi nimittäin osoittautui sopivan majapaikan löytäminen matkalla kohti Chitaa. Ensimmäistä kertaa matkan aikana jouduin myös hieman viileähköstä kohtelusta osalliseksi. Suuren motellin omistaja / johtaja kun ilmoitti minulle, että hänellä on jäljellä enää 2000ruplan huoneita – ota tai jätä. Kello oli tässä vaiheessa jo melkein iltakahdeksan ja paikka oli täysin tyhjä! Minä jätin eli palasin takaisin vesisateeseen ja jatkoin matkaani. Varsin tuima kohtelu sai minut ensimmäistä kertaa matkan aikana mutristamaan suutani ja periksiantamattomuus nosti päätään. Tässä vaiheessa vesisade oli myös muuttanut tietyömaiden kohdalla tien pinnan aikamoiseksi mutavelliksi mutta pienen alkuhaparoinnin jälkeen ajaminen liukkaalla pinnalla alkoi sujumaan.

    Kolmannella yrittämällä löysin itselleni varsin kodikkaan pienen majatalon, jossa hintaa petipaikalle tuli vain 600ruplaa. Virittelivät minulle myös mainion juhannusaattoillallisenkin!
    Majatalon isäntä oli muuten kotoisin Georgiasta ja kovasti kehui kotimaataan ja naapurimaa Armeniaa. Molemmat maat ovatkin jo pitkään olleet matkustuslistallani. Eiköhän se pyörän keula jossain vaiheessa siihenkin suuntaan käänny!

    Seuraavan päivän osalta täytyy esittää pahoitteluni: unohdin nimittäin laittaa SPOT-paikannuslaitteeni päälle! Matkaa Chitan kaupunkiin oli tosin enää vain reilut 100km mutta tämä siis tiedoksi, etteivät ne, jotka spottiani seuraavat, ihmettele moista rakoa. Chitasta löysin – jälleen kerran – paikallisen motoristin neuvojen perusteella varsin mainion ja edullisen hotellin aivan kaupungin keskustasta.


    Chitan kaupunki on ehkä tähänastisista kaupungeista mukavimman tuntuinen. Kaupungin yleiskuva on siisti ja avara. Itselleni tärkeätä oli myös se, että sopivan matkan päässä olisi kirkko, johon pääsisin sunnuntailiturgiaan. Hotellistani onkin vain n. 10 minuutin kävelymatka Kazanilaisen Jumalansynnyttäjän ikonin katedraaliin. Kävin jo eilen tutustumassa kirkkoon ja sain erittäin lämpimän vastaanoton kirkon henkilökunnalta, sekä eräältä vanhemmalta rouvalta, joka kädestä pitäen kuljetti minua kirkossa! Tänä aamuna siis pääsin osallistumaan liturgiaan ja tulipahan taas laulettua muun kirkkokansan mukana Herran rukous, suomeksi tietenkin!


    Koska netti täällä toimii vallan mainiosti, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja varasin jo petipaikan itselleni sekä Habarovskista että Vladivostokista. Tällä kertaa hostelleista, koska hotellihinnat ovat kohtuukorkeat. Lomakausi on jo pikkuhiljaa käynnistynyt täälläkin päin ja molemmat kaupungit tuntuvat olevan varsin suosittuja matkailukohteita.

    Mikäli matka jatkuu kuten tähänkin asti – ilman suurempia ongelmia – kuulette matkastani seuraavan kerran jo lähes auringonnousun tuntumasta Habarovskista!

    Jo seitsemän tunnin aikaerolla Suomeen,
    Prätkähiiri Minna

    #1367
    Nimetön
    Vieras

    Habarovsk – kuukausi reissua takana
    27.6.
    Habarovskissa sataa. Ja on kuuma. Ei välttämättä mikään miellyttävin yhdistelmä mutta pakotti todelliseen lepopäivään kaupungilla kiertelyn sijaan. Siperian halkominen kun on pikkuisen jo laittanut kropan koetukselle – tai ainakin kankkulihakset, heh.

    Chitasta lähdön jälkeen päivät ovat olleet kutakuinkin samanlaisia maisemien välillä onneksi vaihdellessa. Välillä tasaista välillä taas käyden hyvinkin korkealla – niin, että saa kunnolla nieleskellä, kun korvat menevät lukkoon! Metsä taas saattaa hyvinkin äkkiä vaihtua suomaiseksi upeine kukkaloistoineen. Kamera on räpsynyt, kun olen ottanut kuvia mitä upeimmista erilaisista liljoista, joita täällä kasvaa villinä!


    Majoitukset ovat taas vaihdelleet laidasta laitaan mutta hintataso on pysynyt hyvinkin kohtuullisena kaikkialla. Toki siihen saattaa vaikuttaa sekin, että olen oppinut kysymään makuupaikkaa huoneen sijasta. Vaikka sitten maksankin vain yhdestä paikasta, saan yleensä pitää itselläni koko huoneen, koska täälläpäin mitä ilmeisimmin naiset matkustavat harvoin yksin. Tänään kuitenkin sain kämppiksen itselleni tähän piskuiseen, ehkä n. viiden neliön huoneeseen. Magadanista (jonne siis menee ihkauusi tie!) kotoisin oleva Taisia oli saapunut tänne saakka silmälääkäriä varten! Magadanista on tänne siis n. 3500km…


    Ikään kuin pieni siivu historiaakin tuli matkalla vastaan. Tapasin nimittäin Sahalinin saarelta Suzukillaan matkaan lähteneen japanilaisen Yuichin. Jos katsotte kartasta, huomaatte, että Sahalinin saari kuuluu Venäjälle. Silti Yuichi oli täysin japanilainen, eikä omien sanojensa mukaan puhu venäjää kuin pari sanaa. Kaksi viikkoa aiemmin liikkeelle lähtenyt nuorimies oli myös matkalla maailman ympäri. Tosin hänellä oli tähän varattuna kaksi vuotta! Mistä tuli taas mieleen, että suosittelen edelleen lämpimästi todellisen bikerin eli Hemulin kotisivujen tarkastelua osoitteessa http://www.whereishemuli.eu . Hemulin halusin mainita vielä erikseen, KOSKA:

    Pari viimeistä päivää on ollut aika vaikeata. Eilen tuli kesken ajomatkan hirmu ontto ja ahdistunut olo. Pienen itsetutkistelun jälkeen tajusin, kuinka hirvittävästi kaipaan ”oikeaa tekemistä”. Ei sillä, etteikö ajaminen ja reissaamiseen liittyvät asiat tavallaan niitä olisi mutta siis kaikkea saunanlämmityksestä ruuanlaittoon ja nurmikonleikkuuseen . Nytkin olin varannut itselleni tämän hostellipaikan ihan vain siksi, että täällä pääsisin laittamaan kunnon keittiössä kunnon kasvispöperöt itselleni! Vaan kuinkas kävikään – ”keittiö” osoittautui jääkaapiksi, vedenkeittimeksi ja mikroksi. Haahhaah! Alkutyrmistyksen jälkeen painelin paikalliseen markettiin ja sain jotain kehiteltyä noillakin välineillä. Kun paha olo tänään vielä jatkui, pakotin itseni ulos sateeseen happihyppelylle ja sen jälkeen haukkasin taas palan Hemulin matkaa. Ja ostin mansikoita. Ja kuuntelin Housemartinsia. Ja skypetin Ollin kanssa. Helpotti.

    Huomenna sitten kohti Vladivostokia, missä paikallinen seurakunta majoittaa minut ja Ransun. On muuten Kazanskajan kirkko eli terveisiä vaan kaikille järvenpääläisille – praasniekka lähestyy! Toivottavasti saan Ransun myös huollatettua ja renkaat vaihdatettua. Pohjalaisiltahan sain paikallisen, kuulemma erittäin luotettavan mp-korjaamo ”Raiderin” yhteystiedot. Pyörä pitäisi myös saada putsattua maahantulokuntoon. Korean viranomaiset eivät kuulemma oikein hyvällä katso kovin sottaisia pyöriä. Tällä hetkellä Ransuparka on vähintäänkin katu-uskottavan näköinen – mutainen ja naarmuinen, kuten maailmanmatkaajan toki sopii ollakin! Lautta Vladivostokista DongHaeen lähtee keskiviikkona 2.7. Ilokseni sain eilen viestiä, että Mongoliassa tapaamani ranskalaisserkukset tulevat myös samalla laivalla. Josko pääsisin taas kuulemaan lisää hurjia juttuja Mongolian läpiajamisesta!

    ”Jos kovin kiirehtii aina eteenpäin, ei todennäköisesti koskaan saavuta määränpäätä”
    Aina vaan pienempi prätkähiiri Minna

    #1368
    Nimetön
    Vieras

    VLADIVOSTOK – 1. etappi takana!

    1.7.2014
    12.896km, 34 vrk:tta, paljon hikeä ja jokunen kyynelkin tullut vuodatettua mutta se on nyt siinä! Kohtuu järisyttävä oli tunne, kunVladivostokia lähestyttäessä sai Tyynen Valtameren silmiensä eteen. Aika sponttaanisti tuli hetki jonkun sortin meteliä tästä suusta! Olisinkohan peräti ensimmäinen suomalainen nainen, joka tänne asti on itsekseen koti-Suomesta ajanut? Olin tai en, hyvältä tuntuu!

    Viimeinen yöpyminen ennen Vladivostokia oli myös aika ikimuistoinen. N. 200km ennen määränpäätä illalla kellon näyttäessä puolta kahdeksaa, alkoi hurja rankkasade. Hannu Hanhi-tuurilla lähes välittömästi huomasin tien varressa motellin ja kurvasin pihaan. Vettä valuvana siirryin sisätiloihin vain huomatakseni, että hääjuhlahan siellä oli menossa. Henkilökunnan jäsenen saattelemana olin vaivihkaa siirtymässä pois jaloista mutta sulhanenpa pomppasi pystyyn ja kutsui minut mukaan juhlintaan! Pikasuihku, vaatteiden vaihto (onneksi tuli sentään jokunen siistimpi vaatekappalekin mukaan) ja sitten ihan oikeasti menin ”vieraisiin häihin”. Oli kyllä varsin verratonta päästä venäläisiä häitä seuraamaan, kun vielä sattui niin onnekkaasti, että sulhasen serkku oli juuri valmistunut alakoulun englanninopettajaksi ja tulkkasi minulle tapahtumien kulkua!
    Hääparin Pasan ja Natashan lähdettyä n. klo 23 aikoihin myös minä livahdin takavasemmalle, toki ensin vaihdettuani yhteystietoja tulkkini Nastjan kanssa.


    Kohtuullisen helposti löytyi tämänhetkinen majapaikkani Vladivostokin Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin kirkko. No, toki matkalle mahtui yksi kielletyltä alueelta käännyttäminen (taas!) sekä parit sydämentykytykset aiheuttanut ylämäkipysähdys. Olisi pitänyt kääntyä paikaltaan yksisuuntaiselle tielle 180 astetta oikealle tiukassa ylämäessä. Ei kuulkaa onnistu näillä jaloilla ja Ransun väännöllä! Oli nimittäin sen verta jyrkkä mäki, johon piti ennen mutkaa autojonon perässä pysähtyä. Niinpä hivuttauduin vähitellen kyttäysasemiin keskemmälle risteystä ja ajoin vastapäiselle linja-autoasemalle, josta pääsin jatkamaan toista reittiä.

    Aivan mielettömän ihania ovat nämä seurakuntalaiset! Minulla on siis tässä entisessä elokuvateatterissa, nykyisessä kirkossa (nykyään siis voi mennä näinkin päin!) oma vierashuone omalla kylppärillä. Lisäksi alakerrasta löytyy kirkon keittiö, jossa vihdoin olen päässyt kokkailemaan mutta myös nauttimaan isäntieni vieraanvaraisuudesta mm. mainion venäläisen kasvisborssin merkeissä! Tänään minua kuskattiin kolmen naisen, kanttori Tatjanan, emäntä Olgan ja nuoren opiskelijan Natalian voimin ympäri kaupunkia paikkoihin, joihin en missään nimessä olisi itse osannut mennä. Nähdyksi tulivat mm. Egersellin majakka, ”Kotkanpesä” (ei se saksalaisen diktaattorin versio…) – kaupungin korkein kohta sekä upouusi yliopiston campus-alue uimarantoineen. Hikeä pukkasi, koska lämpömittari on jälleen tänään kohonnut auringossa jopa 40:een.



    Eilisen ohjelma koki todellisen muutoksen, kun yllättäen sunnuntai-iltana sain agentieiltani Jurilta ja Svetlanalta viestin, että Ransu pitää viedä satamaan rahtia varten jo maanantaina eli kaksi päivää ennen Korean laivan lähtöä. Siinä mielessä harmillinen juttu, että nyt siirtyi Ransun huolto Kanadaan Vancouveriin, missä se varmasti tulee tyhjentämään reissukukkaroa huomattavasti enemmän! Kyseinen paikka on toki Hondan oma huoltopiste mutta silti… No, joka tapauksessa ehdin pesettää pyörän viereisessä autopesulassa käsinpesuna hintaan 100ruplaa. Kohtuullisen käsittämätöntä – kaveri pesi reissussa ryvettynyttä sankaria ainakin 20 minuuttia ja tuo lysti siis maksoi n. 2€. Melkein hävetti maksaa…

    Todellisen yllätyksen koin, kun jo aiemmin pesulan pihaan saapuneiden agenttieni lisäksi paikalle kurvasi hollantilainen Harrikkakuski peräkärryineen. Kaveri otti kypärän pois päästään ja hetken raksutuksen jälkeen tajusin, että MINÄ OLEN TAVANNUT TÄMÄN TYYPIN ENNENKIN! Saman tien muistin, että tämä tapahtui v.2007 Tsekeissä, pienessä Hovezin kylässä Phoenix-rally nimisessä kokoontumisajossa.Toni, joka muuten on jonkin sortin elävä legenda puujalkoineen (menetti toisen jalkansa v. -97 Kreikassa mp-onnettomuudessa) kaikkineen, on matkalla Japaniin samalla lautalla, kuin minä Koreaan. Oli posottanut yhtä kyytiä Tallinnasta Vladivostokiin kahdessa viikossa. Toni on muuten ajanut nykyisellä Harrikallaan peräti 700tkm. Veikkaan, että tuo on jonkin sortin ennätys!


    Hetki sitten koin lisää yllätyksiä: minut kutsuttiin Koreaan kokoontumisajoon! Terveisiä vaan Mongolian sankareille Ollille, Artolle ja Jarille, että Ulan Batorissa saamanne käyntikortti korealaiselta Yangbingiltä sai tämän aikaiseksi. Katsotaan, mitä tuleman pitää!

    Huomenna on siis edessä laivamatka Etelä-Koreaan DongHaeen. Ihan mielenkiinnon ja vertailun vuoksi ks. laivamatkan kokonaiskustannukset, jotak nousivat lopulta peräti 760:een euroon eli n. 150€ enemmän, kuin mitä piti olla. Esim. satama-alueen rahti- ja säilytysmaksusta ei kukaan ollut muistanut etukäteen valaista. Matka kestää 23h, joten varsin kohtuullisina pidän tässä valossa omien Suomessa toimivien laivayhtiöidemme hintoja!

    ”Kohti ääretöntä ja NYT SEN YLI!”
    Prätkähiiri Minna

    #1369
    Nimetön
    Vieras

    ETELÄ-KOREA – SEKOITUS ITÄÄ JA LÄNTTÄ

    9.7.2014
    Unohtumaton viikko Etelä-Koreassa alkaa olla takanapäin. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikesta viikon aikana tapahtuneesta ja koetusta riittäisi aineksia melkeinpä kirjan kirjoittamiseen. Päällimmäisenä mielessä on ehkä kuitenkin se valtava vieraanvaraisuus ja auttamisenhalu, jota paikalliset ovat osoittaneet.

    Laivamatka Vladivostokista DongHaeen meni meni nopeasti ja ilman ongelmia. Pysyttelin aika pitkälle lueskellen omassa verholla eristetyssa punkassani kahdeksan hengen hytissä, koska ms ”Eastern Star” on pieni matkustajalaiva, jossa aktiviteetteja ei oikein ole. Mainittakoon, että suuressa osassa hyttejä ei ollut lainkaan sänkyjä, vaan ainoastaan korealaiseen tapaan pelkät ohuet patjat, jotka sitten nukkumaan mennessä levitettiin lattialle. Itselläni kuitenkin ilmeisesti varhaisesta lipunvaraamisesta johtuen oli oikein oma sänky.

    DongHaessa pyörien luovutus tapahtui mutkattomasti ja paperiasiat, kuten vakuutukset ja verojen maksut saatiin hoidettua kädestä pitäen tapahtuneen äärimmäisen kohteliaan ja ystävällisen opastuksen avulla. Pian paikalle saapui myös ”Hippie Coffee” eli Yong, paikallinen Globe Riders moottoripyöräkerhon (n. 10.000 jäsentä!) jäsen, jonka perässä suuntasimme yhdessä ranskalaiserkusten Josephin ja Theon kanssa kohti Guyengpo Beachiä, missä oli tarkoitus viettää kaksi ensimmäistä yötä. Mutkitteleva rantatie vuoristomaisemineen antoi jo pientä viitettä maan sykähdyttävistä maisemista.

    Guyengpo Beach sijaitsee Etelä-Korean itärannikolla DongHaesta n. 50km pohjoiseen. Upeasti hoidetut puistoalueet, uskomaton ranta, mahdollisuus jos jonkinlaisiin liikunta-aktiviteetteihin, lukuisat ruokapaikat ja paikallisten ylitsepursuava ystävällisyys voisivat varmasti olla monen suomalaisen mieleen. Vuoden 2018 talviolympialaisten kisa-alueeseen kuuluvana, myös suuret olympiarenkaat olivat näyttävästi esillä. En enää lainkaan ihmettele, miksi Etelä-Korealle niin monesti on suurkisoja myönnetty: paikallisten ahkeruus, vastuuntunto ja luotettavuus näkyvät kaikessa ja kaikkialla.


    Guyengpo Beachiltä matka jatkui jälleen ”Hippie Coffeen” – se todella on hänen lempinimensä, johtuen hänen omistamastaan erittäin idyllisestä kahvilasta – toimiessa keulakuskina, kohti maan keskiosaa ja Mungyeongissa järjestettävää Globe Ridersin kokoontumisajoa. Mutkittelevat vuoristotiet jokimaisemineen, upeat pikkukylät ja riisipellot hieman laittoivat harmittelemaan, etten ollut liikkeellä yksin. Niin monta uskomattoman upeaa kohdetta jäi kuvaamatta, kun oli pysyttävä keulakuskin perässä. Toisaalta tällaisten teiden ja reitin löytäminen olisi ollut varmasti hankalaa ilman paikallisen opastusta. Etelä-Koreassahan ei siis moottoripyörällä saa ajaa moottoriteillä, mikä hieman hankaloittaa etenemistä mutta toisaalta antaa mahdollisuuden maaseudulla ajamiseen.


    Kokoontumisajo erosi suomalaisesta siinä mielessä, että leiri hiljeni varsin pian virallisen ohjelman ja ruokailun jälkeen pienissä porukoissa tapahtuvaksi jutusteluksi. Ensimmäistäkään naiskuljettajaa ei paikalla ollut, enkä harmikseni huomannut kysyä, onko heitä maassa ylipäätään! Sunnuntaiaamuna sain kokea jälleen yhden kulttuurieron Suomeen nähden. Jo puoli kahdeksan aikaan naapuriteltan miehet alkoivat laittamaan ruokaa. Toisessa kaasukeittimessä kiehui riisi ja toisessa tulinen Kimchi-keitto, jonka pääraaka-aineena toimii kiinankaali. Ja naapuri kutsuttiin tietenkin yhdessä aterioimaan! Tällaista en koskaan lähes 30-vuotisen motoristiuteni aikana ole Suomessa kokenut.


    Theon ja Josephin lähdettyä oman escorttinsa (paikalliset olivat siis järjestäneet meille keulakuskit jokaiselle siirtymälle!) kanssa kohti Busania ja Masanin satamaa, itse lähdin herrojen Kim, Kim ja Anh kanssa kohti Soulia. Soulin alue alkaa jo lähes 100km ennen varsinaista kaupunkialuetta, mikä tarkoittaa tietenkin varsin rauhallista etenemistä. Varsin mallikkaasti kuitenkin matkanteko sujui, toki varsinaiselle kaupunkialueelle saavuttua megapoliksen – Soulin alueella asuu siis 25 miljoonaa ihmistä – liikennemassan mukana ajaminen oli varsin unohtumaton kokemus. Perille majapaikkaan Korstay-hotelliin – sijaitsee Gangseo-Gu:n kaupunginosassa Soulin läntisellä alueella lähellä Gimpon lentokenttää – saavuttua, helpotuksen tunne oli aikamoinen. Etenkin, kun vastassa oli kummitätini Tanjan mies Juha, joka vain viikko sitten jäi eläkkeelle Finnairin lentokapteenin tehtävistä (mahdollistaa liikkumisen stand-by lipuilla ympäri maailmaa). Juha oli siis saapunut auttamaan kaikissa järjestelytehtävissä ja kokeneena Korean kävijänä auttamaan liikkumisessa kaupunkialueella.


    Soulin ohjelman määräsivät pitkälle maanantaina tapahtunut Ransun crading lentorahtia varten, sekä tiistainen vierailu suurlähetystössä. Pyörän paketointi oli erittäin mielenkiintoinen tapahtuma, jota siis sai seurata alusta viimeiseen naulanlyöntiin saakka. Kameralle oli töitä, jotta mahdollisimman tarkkaan voin Suomessa näyttää, miten homma oikein tapahtuu. Cradingin jälkeen Mr Lee, joka oli toiminut ajo-oppaana ja on myös Globe Ridersin jäsen, vei meidät päivälliselle ja pienelle kierrokselle Downtowniin, aivan kaupungin ytimeen. Paluumatka hotellille tapahtui ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana julkisilla kulkuneuvoilla eli äärimmäisen toimivalla Soulin maanalaisverkostolla.


    Tiistaina ennen lähetystövierailua Mr Anh, joka siis oli yksi escorteistani matkalla Souliin, tarjosi meille lounaan. Mr Anh on norjalais-saksalaisen yhtiön Korean toimitusjohtaja ja koko konsernin varatj ja heidän toimistonsa sijaitsee täsmälleen samassa kerroksessa Kyobo-buildingissa Suomen suurlähetystön kanssa! Suurlähetystössä tapasimme sitten henkilökuntaa mukaanlukien suurlähettiläs Matti Heimosen. Juttua Koreasta ja matkastani olisi varmasti riittänyt pitempäänkin mutta lähetystön aikataulut ovat tiukkoja ja niinpä jatkoimme jälleen ihmettelemään tämän miljoonakaupungin elämää. Illalla koin varsin mukavan yllätyksen, kun Korean agenttini Wendy Choi (jonka yhteystiedot saa minulta halutessaan!) saapui minua tapaamaan hotellille. Oli upeaa tavata tämä sydämellinen ja äärimmäisen luotettavaa työtä tehnyt nuori nainen oikein silmästä silmään. Ja mikäs sen mukavampaa, kuin nauttia yhdessä perinteisestä korealaisesta ruuasta, josta siis löytyy myös kasvissyöjälle jos jonkinlaista herkkua. Odottakaahan vaan, kun pääsen Suomeen ja kokeilemaan, onnistuisiko itseltäni korealaiskeittiön maahantuonti!




    Tämä maa on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen ja nyt todella tuntuu siltä, että olen saamassa matkaltani sitä jotain, mitä lähdin hakemaan. Etelä-Koreassa vanhat itäiset tavat ja kulttuuri sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla länsimaiseen teknologiayhteiskuntaan. Suosittelen!

    Kanada odottaa! Prätkähiiri Minna

    #1370
    Nimetön
    Vieras

    Beautiful British Kolumbia, Kanada – Hellettä Ja Vuoristoa! 14.7. Golden, BC, Kanada

    Hurja helleaalto piinaa läntisen Kanadan asukkaita ja arvatenkin myös allekirjoittanutta, joka ei periaatteistaan luovu, vaan ajaa täyden ajovarustuksen kanssa! Tästä huolimatta alkumatka Kanadassa on ollut upeine vuoristo- ja järvimaisemineen niin ikimuistoinen, että hellekään ei ole onnistunut sitä pilaamaan!

    Lähtö Koreasta oli saada todella dramaattisia piirteitä, kun virkailijatäti Air Kanadan tiskillä ilmoitti ykskantaan, ettei hän voi päästää minua koneeseen, koska minulla ei ole siirtymälippua Kanadasta eteenpäin. Pienen vääntämisen jälkeen USA:n matkustuslupani eli ESTA pelasti kaiken ja sain lippuni. Lisäksi ennen koneen lähtöä paljastui, että ruumaan laitetuissa matkatavaroissani oli luvattomia esineitä eli sytkäri ja puhdistussprayn jämät. Ei muuta kuin laukkujen avaimet henkilökunnalle ja luvattomuudet pois koneesta…

    Jos joku ei ole näitä pitkiä lentoja lentänyt, niin voin kertoa, että mitään herkkua se ei turistiluokassa ole. Istuviltaan nukkuminen ei selvästi ole minun juttuni, heh. Lisäksi kun flunssa, jonka olin Soulissa saanut, tuntui pahenevan entisestään. Väsymyksestä ja taudista johtuen itku tuli matkadramatiikkani huipentuessa Vancouverin kentällä, kun hävitin ensin dokumenttikansioni ja sitten vähän ajan päästä passini. Kansio löytyi nopeasti mutta passi ei. Ihan oikeasti ensimmäisen kerran tällä reissulla olin todella epätoivoinen. Toki minulla on passikopio olemassa mutta silti… Vaan eipä mennyt kauaakaan, kun virkailijasetä tuli viereen kysymään: ”Minna?”. Käännyin ympäri ja hän ojensi passini. Koskaan minulle ei selvinnyt, mistä se oli löytynyt.

    Viiden tunnin päästä koneesta ulostulemisesta olinkin sitten jo pyörän päällä. Rahtivaraston henkilökunta pyöritteli hetken päätään, kun tajusivat, että kukaan ei ole tulossa auttamaan minua laatikon purkamisessa. Pientä korvausta vastaan he sitten kaivoivat Ransun ulos laatikosta ja toimittivat puutavaran eteenpäin. Kiinnitin vielä Soulissa irrotetut osat takaisin, tankkasin pyörän läheisellä huoltsikalla ja suuntasin kohti Vancouveria.

    Soulin jälkeen on pakko sanoa, että Vancouver tuntui varsin pikkuiselta. Sekä majapaikkani, että seuraavana päivänä korjaamo, josta olin varannut Ransulle öljynvaihdon, löytyivät varsin helposti. Vancouverista sen verran, että kaupunki on kaunis mutta paikallisten mukaan ei niin hirvittävän turvallinen. Lisäksi olympialaisten jälkeen myös hintataso on kuulemma jämähtänyt todella korkeaksi. Kanadan hintataso on muutenkin yllättävän korkea. Ruokakorin hinta pompsahtaa jo pelkästään leivän ja juuston vuoksi varsin muhkeaksi. Molemmat kun pienentävät kukkaroa lähes nelinkertaisesti Suomeen nähden!


    Vancouverista suuntasin BC:n järviseudulle, Naramataan. Vierailuni United Churches of Canadan keskuksessa venyi peräti kolmen yön mittaiseksi, kun flunssa meinasi ottaa selkävoiton matkaajasta. Tänä aikana sain kuitenkin hankittua Ransulle vakuutuksen Kanadaan ja USA:aan sekä hoidettua loppuun seuraavan siirtymän, Montreal – Lissabon, rahtijärjestelyt.


    Jos jostain löytyy lintukoto, niin Naramatasta! Järven rannalla, vuoriston keskellä ja viinitilojen ympäröimänä tämä pikkukylä antoi minulle juuri sitä, mitä eniten tarvitsin: lepoa. Olen ikuisesti kiitollinen Kristillisen keskuksen työntekijöille Janetille ja etenkin Natalielle heidän osoittamastaan ystävällisyydestä ja auttamisenhalustaan.


    Naramatasta matka jatkui kohti keskisempää BC:aa ja Jasperin kansallispuistoa. Kelownan kohdalla koettiin tämän matkan kolmas iloinen suomalaismotoristien kohtaaminen, kun tapasin vihdoin jo lähes idolikseni tulleen Hemulin eli Hemmilän Markon. Parituntisen tapaamisen aikana juttua riitti puolin ja toisin kaikesta nähdystä ja koetusta. Minun reissuanihan ei voi kuunaan verrata Hemulin jo yli kaksi vuotta kestäneeseen taivallukseen. Nyt hän oli siis matkalla Seattleen tekemään Bemarille pientä remonttia.Siitä hänen matkansa jatkuu Yellostonen kansallispuiston kautta kohti etelää mutta minne tarkalleen, oli vielä pieni arvoitus.


    Tämänhetkinen majapaikkani Goldenin kylässä Jasperin kansallinpuistossa on ehkä paras hostel, mitä olen koskaan nähnyt! Dreamcatchers hostellia pyörittävät kanadalainen Gerald ja britti Abbey. Talvisin paikka toimii läheisen Kicking Horsen laskettelukeskuksen vuoksi monen snoukkaajan ja skimbaajan tukikohtana. Äärimmäisen siistit makuu- ja pesutilat, täysin varusteltu keittiö, ilmainen jukebox ja upea oleskelutila useine sohvineen ja nojatuoleineen tekevät paikasta miltei täydellisen.


    Nyt sitten suuntaan kohti tämän matkan ensimmäistä ”sukulaistapaamista”. Kummitätini Tanjan serkku Glen asuu Calgaryssä mutta rekkakuskin työnsä vuoksi majailee tällä hetkellä Drumhellerissä, jonne minäkin nyt suuntaan. Hostelemäntäni Abbeyn mukaan tämän päiväinen siirtymä tulee olemaan todella komeaa katseltavaa!

    Hellettä uhmaten,
    Prätkähiiri Minna

    #1371
    Nimetön
    Vieras

    Kanadan halki Pickering, Toronto 21.7.

    British Columbia (pahoittelen viimekertaista kirjoitusvirhettä…), Alberta, Saskatshewan, Manitoba, Ontario. Matka Vancouverista Torontoon on pitänyt sisällään viisi eri provinssia ja mitä moninaisimpia maisemia ja kokemuksia. Viikon aikana ajetut 4300km alkavat myös hitusen tuntumaan kuskissa, joten lepopäivä Pickeringissä, Jenn ja Dave Bakshin luona tuli enemmän kuin tarpeeseen! Jenn on kanttorikollegani Jooan puolison serkku ja Daven jotkut saattavat muistaa SUM 41 bändin kitaristina.

    Goldenista lähdettäessä maisemat Jasperin kansallispuistossa olivat huikaisevat. Rocky Mountainsien välissä kiemurteleva tie taas mitä mukavinta ajettavaa. Varsin yllättäen, ennen Calgaryä, maisemat kuitenkin muuttuivat ja niin alkoi Kazakstanin jälkeen tämän reissun tasaisin osuus. Calgarystä Winnipegiin maasto on lähes pelkkää preeriaa. Etenkin Albertan alueella lukuisat pienet öljynporausalueet pistävät silmään. Saskatshewanissa ja Manitobassa taas TransCanadien highway halkoo läpi valtavien vilja- ja rypsipeltojen. N. 100km Winnipegin jälkeen maisema muuttuu taas yllättäen ja on kuin olisi Suomeen palannut. Maisema on aivan kuin jostain päin Järvi-Suomea! Mitä lähemmäs Thunder Baytä ja suuria järviä päästään, muuttuvat näkymät taas hieman jylhemmäksi ja metsät tiheämmiksi sekametsiksi. Ja kun sitten lähestytään Torontoa, palataan suomalaismaisemiin.


    Hieman Calgaryn jälkeen tapasin ensimmäisen ”Kanadan serkuista”, Glenin. Glen tekee öljynporaustöitä ja siksi liikkuu jatkuvasti ympäri Albertaa. Tällä kertaa hän löytyi Emerson Bridge Park nimiseltä camping alueelta. Upeissa joenvarsimaisemissa sijannut hyvin hoidettu leirintäalue oli harmillisesti saanut vieraakseen lisäkseni myös käsittämättömän määrän hyttysiä. Piiritys oli kuin pahimmillaan Lapissa kesäaikana! Iltanuotio kuitenkin karkoitti tihulaiset ja pääsimme vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia Suomesta ja matkastani. Kuultuaan reitistäni, Glen ryhtyi oitis järjestämään majoitusta siskonsa Tracyn luo Riversiin, n. 200km Winnipegistä länteen.


    Niinpä Reginassa tapahtuneen välipysähdyksen jälkeen pääsin Tracyn ja hänen perheensä vieraaksi. Kolmesta pojasta kotona oli vain nuorin, viisivuotias Seaton, kahden vanhemman, Ethanin ja Lachlanin ollessa leirillä. Tracy työskentelee läheisessä Brandonin kaupungissa vanginvartijana ja pitkään keskustelimmekin Kanadan vankilajärjestelmästä ja siihen liittyvistä asioista. Tracyn ja miehensä Kellyn vielä hieman keskeneräinen hulppeankokoinen talo järvenrantamaisemineen on myös mainitsemisen arvoinen.

    Winnipegissä minut ottivat vastaan Loraine ja Nancy, joiden vieraanvaraisuudella ei tuntunut olevan rajoja. Neljän ruokalajin illallinen oli suunniteltu vartavasten nälkäiselle kasvissyöjämotoristille! Illan kruunasi vielä porekylpy nelikerroksisen talon alakerrassa sijainneessa ”kylpyosastossa”. Sinnittelin vielä puolilleöin, koska olimme sopineet Ylen Hämeen kanssa haastattelusta, joka tulisi siis suorana ulos klo 8 Suomen aikaa. Tällä kertaa onni ei kuitenkaan ollut myötä, emmekä saaneet yhteyttä. Niinpä haastattelu siirtyi torstaille 24.7. ja tulee ulos Suomen aikaa n. klo 16.

    Winnipegistä alkoi kolmen päivän ajomaraton kohti Torontoa. Thunder Bayssä minua isännöi pastori Susan Mattinson, joka etenkin Kanadan kirkollisissa piireissä tunnetaan Pastor Shep sarjakuvistaan. Käykääpä katsomassa http://www.pastorshep.ca ! Niin paljon tykästyin Susanin piirroksiin, että heräsi ajatus sarjakuvien suomentamisesta ja julkaisemisesta Suomessa. Katsotaan, konkretisoituuko ajatus, kunhan pääsen kotiutumaan!


    Sault Snt Mariessa (tuttavallisemmin Sue) jouduin tyytymään motellimajoitukseen, mikä – pakko tunnustaa – tuntui upeiden kotimajoitusten jälkeen hieman harmilliselta. Vielä kun unohdin jälleen kerran, että täällä pitää osata itse lisätä hinnan päälle tuleva vero loppusummaan ja nuoneen saatuani jouduin ensitöikseni vessankorjaushommiin, oli pientä harmitusta ilmassa. Mutta onneksi vain pientä 🙂


    Olin jo aiemmin kuullut Thunder Bayn ja sen ympäristön suomalaisuudesta mutta kun ensimmäiset suomalaiset tienviitat putkahtivat esiin, oli kameralle töitä. Alkuun pysähdyin ottamaan kuvan jokaisesta suomalaisesta nimestä mutta lopulta totesin tehtävän olevan mahdoton – niin paljon tuolla alueella tuntuu olevan Suomi-vaikutteita! Joidenkin omakotitalojen pihassa liehui Suomen lippu ja kun erään motelli-kahvilan salkoon oli myös maamme kansallisuustunnus nostettu, piipahdin sisällä. Omistajaksi osoittautui Roy Laukkanen, jonka isovanhemmat olivat 1920-luvulla muuttaneet Oulusta Kanadaan. Roy osasi vielä jonkin verran suomea mutta keskustelukielenä käytimme kuitenkin englantia. Royn norjalaistaustainen vaimo ei omien sanojensa mukaan enää vanhempiensa kieltä osaa, joten siksikin vaihdoimme ajatuksia ainoalla yhteisellä kielellä. Muistoksi tapaamisesta ostin Royn pienestä puodista alueella sijaitsevan ametistikaivoksen omasta tuotannosta tehdyt korvakorut. Mainittakoon, että varsin rajallisen kuljetuskapasiteetin vuoksi matkamuistojen ostaminen on ollut erittäin minimaalista koko matkan ajan.


    Sault Snt Marien ja Sudburyn välillä koin yhden tämän matkan ikimuistoisimmista hetkistä, kun ensimmäiset Amish-vankkurit näkyivät edessäni. Ensin en meinannut tajuta, että kyse todella oli Amisheista mutta mitä lähemmäs pääsin, asia varmistui. Niin paljon olen Amisheista lukenut ja heidän elämäntavastaan kiinnostunut, että oli pakko vetää tien sivuun ja ehkä hieman röyhkeästikin ottaa muistoksi pari videonpätkää ja muutama valokuva. Vaunujen pienestä takaikkunasta uteliaina kurkistavat Amish-lapset olivat näky, joka varmasti säilyy pitkään mielessä, vaikken heistä kuvaa kehdannutkaan ottaa.


    Alukuperäisasukkaat ( suomalaisittain ”Pohjois-Amerikan intiaanit”), tai kuten heitä täällä nimitetään joko ”natives”, ”first nation” tai ”aboriginals”, tapaa kaikkialla missä liikkuu. Edelleen käytössä oleva reservaattijärjestelmä ei siis tarkoita sitä, etteivätkö alkuperäisasukkaat liikkuisi omien alueidensa ulkopuolella. Reservaattijärjestelmä ja siihen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin aihe, joka tuntuu puhuttavan täällä paljon.

    Ransusta sen verran, että selvästikään huomenna mittariin täydet 100tkm pyöräyttävä vanhus ei pidä täkäläisestä polttoaineesta. Lähes kaikilla asemilla voi tankata korkeimmillaan 91-oktaanista bensaa, mikä on nostanut polttoaineenkulutusta huomattavasti. Jotain muutakin toki täytyy taustalla olla, koska esim. Venäjällä käytin 92 oktaanista bensaa ilman minkäänlaisia ongelmia. Mainittakoon muuten, että ajan siis edelleen Suomessa asennetuilla Heidenaun Scout renkailla. Nyt siis takana jo yli 18tkm!

    Huomisaamuna on edessä ”Kanadan Uutiset” lehden haastattelu ennen lähtöä USA:n puolelle. Niin, ja sattuuhan tuohon matkalle yksi nähtävyyskin – vaatimattomasti the one and only NIAGARA FALLS!

    Hieman jo reissussa rähjääntynyt
    Prätkähiiri Minna

    #1372
    Nimetön
    Vieras

    NOVA SCOTIA – 2kk ja 20tkm TAKANA! 28.7.2014
    Newfoundlandin saaren lähestyessä ulkona olevan tiheän sumun vuoksi valaiden katselu muuttui täällä entisellä SuperFast, nykyisellä Atlantic Vision laivalla (kulki aiemmin Suomen ja Saksan väliä) blogin kirjoittamiseksi.

    Pickeringissä, Torontossa Kanadan Uutiset lehden toimittaja Miina Sillanpää kävi jututtamassa reissukuulumisista. Avuliaisuus konkretisoitui jälleen kerran, kun isäntäperheen Dave toimi Miinan autonkuljettajana haastattelua varten. Haastattelun tekeminen miljoonakaupunki Toronton keskusta-alueella oli täysin mahdoton ajatus tiukahkon aikatauluni vuoksi. Ennen lähtöä Dave antoi vielä mukaani nykyisen ”Black Cat Attack” ja edellisen Organ Thieves” bändinsä levyt.

    Matkalla USA:n puolelle oli toki pysähdyttävä hetkeksi ihmettelemään Niagaran putouksia. Putousten lisäksi vaikutuksen teki ”ikuinen sateenkaari”, joka valoisaan aikaan muodostuu putousten eteen valtavan pisaramäärän vaikutuksesta. Turistien määrä oli valtaisa – ympäri maailmaa tulleista vieraista osa uskaltautui myös putousten eteen menevällä lautalla ihmettelemään vesimassoja.


    Kanadan ja USA:n välinen rajanylitys onnistui täysin mutkattomasti. Vain passi ja Ransun rekisteriote oli tarpeen kaivaa esiin. ESTA maahantulolupakin oli toki haettuna mutta virkailijan mukaan hänelle riitti tieto, missä vietän ensimmäisen yöni USA:n puolella. Kaikki olivat jälleen erittäin ystävällisiä ja avuliaita!

    Syracusassa vietety motelliyön jälkeen suuntasin kohti Gardneria ja Johanna ja Mikko Harjumäen kotia. Hieman huolta aiheutti Ransusta tihkuva moottoriöljy mutta vuodon erittäin vähäisen määrän vuoksi öljymäärän tarkastuksen jälkeen päätin paneutua asiaan vasta perillepäästyäni. Onnekseni olin valinnut reittini siten, että Albanyn kohdalla puikkasin ”Mohawk trail roadille”. Highwayn sijaan oli todella virkistävää ajaa välillä mutkaisia vuoristoteitä. Helle toki jälleen kerran piinasi kuljettajaa! Ja Go Pron varsi katkesi jälleen…


    Perillä Gardnerissa minua odottivat Johanna ja tytär Charisma Mikon ollessa työmatkalla Atlantassa. Charisma on syntynyt USA:ssa, joten ymmärrettävästikin englanti taipuu ensimäisenä kielenä. Ilta meni mukavasti jutustellessa mm. Suomen ja USA:n eroista ja yhtäläisyyksistä. Ihmisten avoimmuus ja halu vaihtaa kuulumisia vieraankin ihmisen kanssa oli yksi keskustelun aiheista kuten myös suomalaisen suklaan ylivertaisuus!

    Torstaiaamuna oli vuorossa Yle Hämeen radiohaastattelu, jonka valitettavasti olin ymmärtänyt väärin suoraksi lähetykseksi (linkki haastatteluun, toim.huom.). Pahoitteluni! Ennen haastattelun alkua kuulin ensikäden tietoa järkyttävistä suomalaisuutisista Afganistanista. Koska olen pitkään tehnyt yhteistyötä Kansanlähetyksen kanssa toimimalla heidän työpaikkajumpparinaan Ryttylässä, uutinen tuntui jossain määrin henkilökohtaiseltakin. Haluankin tässä yhteydessä lähettää surunvalitteluni sekä menehtyneiden omaisille että koko Kansanlähetyksen henkilökunnalle.

    Gardnerissa kävin vielä läheisellä hyväksi tiedetyllä moottoripyöräkorjaamolla tarkistuttamassa Ransun. Mitä todennäköisimmin vaivan aiheutti ilmansuodattimen likaisuus. Uutta suodatinta ei hyllystä löytynyt mutta vanhan puhdistuksen jälkeen pääsin jatkamaan matkaani kohti itärannikkoa. Mieheni Olli siis oli lentänyt Suomesta New Yorkiin ja vuokrannut sieltä itselleen Harrikan. Treffit olimme sopineet Hamptoniin, Bostonin pohjoispuolelle, joten alkuperäinen ajatus Pohjois-Amerikan läpiajamisesta omin voimin siis täyttyi.


    New Hampsiren ja Mainen osavaltioissa ei ole kypäräpakkoa, mikä näkyy katukuvassa. Suuri osa kuljettajista todella ajaa ilman kypärää, jopa highwayllä! Olli halusi myös testata tapaa mutta itse pidin visusti suojavarustuksen täysimääräisenä! Koko Pohjois-Amerikan läpiajon aikana olen muutenkin hieman kummastellut paikallisten tapaa ajaa pääsääntöisesti t-paidassa ja farkuissa. Toki helteessä täyden varustuksen päällä pitäminen voi välillä olla tuskallista mutta mahdollisissa onnettomuustilanteissa täysin ehdotonta vammojen ehkäisemiseksi.


    Osaltani matkan luonne siis muuttui hetkellisesti täysin, kun kaksi kuukautta yksin ajaneena sain Ollin matkakumppanikseni. Yhdessä olemme nyt ajaneet Hamptonista Kanadan puolelle St. Stepheniin, sieltä Truron kautta North Sydneyn satamakaupunkiin, mistä siis siirrymme nyt lautalla Newfoundlandin saarelle. Aikaero Suomeen on tässä vaiheessa yksi erikoisimmista: 5½ tuntia! North Sydneyssä oli hetki aikaa ennen laivan lähtöä käydä rannalla ihmettelemässä vuoroveden vaikutuksia. Ranta kun on aivan täynnä vuoroveden mukanaan tuomia meduusoita. Varovasti piti kulkea, ettei astunut päälle!


    Newfoundland on selvästi motoristien suosiossa, koska lisäksemme kyytiin tuli mukaan lähes 50 muuta pyörää! Osa oli keskusteluiden perusteella matkalla aina Labradoriin saakka, jonne valitettavasti emme itse ehdi eikä Ollin äärimmäisen vähän joustavalla Harley Davidson Fat Bobilla alueen sorateille olisikaan asiaa! Paluulautta mantereelle lähtee myöhään torstai-iltana minkä jälkeen suuntaamme Montrealiin Euroopan paluulentoani varten.


    Newfoundlandin luontoa innokkaasti odottaen!
    Prätkähiiri Minna

    #1373
    Nimetön
    Vieras

    Newfoundlandista Montrealiin – 2. etappi takana! 4.8.2014 Montreal

    23.047km ja 2½ maanosaa takana. Edessä vielä kotimatka Lissabonista Portugalista Suomeen. Pakko on sanoa, että vaikka matka on ollut upea, kotiinpaluu ei tule yhtään liian aikaisin. Lähes jatkuvien niskakipujen lisäksi kankku alkaa olemaan siinä kunnossa, että enemmän taidan ajaa jalkoja roikottaen kun kannat tapeilla, hahaa! Seisoviltaan tapeilta ajaminen kun ei hieman liian lyhyiden käsieni vuoksi pitkässä juoksussa (tai ajossa tässä tapauksessa…) oikein tahdo luonnistua. Ja sitä paitsi marjat odottavat kotona keräämistään!


    Viimeisen viikon aikana teimme mieheni Ollin kanssa visiitin Newfoundlandin tai kuten paikalliset sitä kutsuvat, Newfien saarelle. Ollilla oli siis allaan New Yourkista vuokrattu Harley Davidson FatBob, jota mitä ilmeisimmin ei niin tämänkaltaiseen matka-ajoon ole tarkoitettu. Mutta pyörä oli ainoa, joka vuokraamolla oli antaa näin pitkäksi aikaa, joten valinnanmahdollisuuksia ei oikein ollut. Kilometrejä tästä ekstrakieppaisusta tuli kaikkineen 3855. Tänä aamuna Olli lähti paluumatkalle kohti itärannikoa ja minä jäin Montrealiin odottamaan lentoa Lissaboniin. Intensiivisen putsausepisodin jälkeen kävimme tiputtamassa Ransun eilen lentokentälle rahtia varten. Pyörässä kun ei saa sääntöjen mukaan olla ötökän ötökkää ja muutenkin pitää olla kurat putsattuna. Koska tällä lentomatkalla pyörään ei saanut jättää mitään tavaraa, odotan mielenkiinnolla lentoyhtiön reaktioita, kun täydessä ajovarustuksessa huomenna marssin koneeseen. Pitäisiköhän laittaa ihan kypärä päähän 🙂


    Kaikkea on ehtinyt sattua ja tapahtua Nova Scotialta lähdettyä. Newfiessä, Gros Mornen kansallispuistossa näin elämäni ensimmäisen valaan ja lukuisan määrän kotkia. Butter Potin luonnonpuistossa taas saimme vieraaksi Vekaraksi nimeämäni vikkelän mutta tuttavallisen maaoravan. Terra Novan kansallispuistossa taas pikkuiset punaoravat ( red squirrel – kotoista oravaamme selkeästi pienempi) olivat jatkuvasti kiinnostuneina tutkimassa laukkujemme sisältöä. Kirsikat meinasivat lähteä parempiin suihin! Täytyy muuten vielä kehua paikallisten luonnonpuistojen cämppärijärjestelmää. Huoltorakennuksilla varustetuilla alueilla jokaiselle majoittujalle on varattuna oma yleensä puuston ympäröimä pikku tontti ja varustukseen kuuluu aina oma kiinteä pirttipöytämäinen kalusto ja tulipaikka. Tämä tietenkin rajoittaa majoittujien määrää mutta konsepti on mitä toimivin. Suosittelisin Suomeenkin!


    Yksi koko matkani ylivoimaisesti surullisimmista kohtaamisista oli mitä ilmeisimmin rekan kanssa yhteen ottanut mustakarhu, jonka näimme Perth-Andoverissa, New Brunswikissa. En varmaan koskaan unohda vielä elossa olleen karhun kuolemaan alistunutta katsetta. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen luonnovaraisen karhun ja sitten sen pitää tapahtua näin. Jäimme Ollin kanssa vielä hetkeksi odottamaan, että takanatulleesta autosta soitettiin apua. Meillä kun ei oikein ollut käsitystä, miten tällaisessa tilanteessa pitää toimia.

    Em. pikkukaupunkiin, Perth-Andoveriin päädyimme varsin erikoisella tavalla. Olimme ajaneet reissun tähän asti pisimmän päivämatkani 816km North Sydneystä kohti Quebeqiä ja koska kello alkoi jo lähetä iltakahdeksaa, vedimme sivuun kauppareissua varten. Kaupan edessä istui paikallisen food bankin (ruokapankki) avustustyöntekijöitä. Ollin mentyä kauppaan, jäin hetkeksi aikaa vaihtamaan ajatuksia näiden erittäin tärkeätä työtä tekevien ihmisten kanssa. Kun sitten hieman myöhemmin tulimme ulos kaupasta, he kysyivät, missä olimme ajatelleet majoittuvamme sen yön. Lähes samaan hengenvetoon he nimittäin totesivat, että ”we have a guestroom in the basement and you are most welcome!”. Niin toteutui tämän reissun ensimmäinen extempore kotimajoitus. Mitä suurimmat kiitokset Kip ja Mieke Demmingsille! Edellisen yön laivan lattiamajoituksen jälkeen oma huone, oikea sänky ja kylppäri tuntuivat juhlalta. Oli myös äärimmäisen mielenkiintoista kuulla Hollannista kotoisin olevan, v. 1980 Kanadaan muuttaneet Mieken ajatuksia kotimaansa ja Kanadan eroista ja yhtäläisyyksistä.


    Paikallinen matkailuautokulttuuri jaksaa hämmästyttää. Pääasiassa Chevrolet Silveradoihin kiinnitetyt valtavankokoiset ”asuntovaunut” ovat erittäin yleinen näky missä tahansa liikkuukin. Osalla taas on linja-autolta näyttäviä hehtaarilukaaleita, joiden perässä sitten vielä kiikutetaan henkilöautoa. Kyllä Ameriikassa kaikki on oikeasti suurta! Jos en vielä ole muistanut mainita, niin moottoripyöräkanta on toki erittäin Harrikkavoittoista mutta paljon muitakin pyöriä näkee tien päällä aina kyykkypyöristä matkaenskoihin. Oma pikku Ransuni sen sijaan herättää huomiota lähes kaikkialla matkamotoristien keskuudessa. Kyseistä pyörää kun ei tänne ole tuotu mutta koska osa on tietoinen tällaisen kulkupelin olemassaolosta, ovat kovasti kiinnostuneita Ransun ominaisuuksista. Myös esim. rengasvalinnat ovat yleinen keskustelunaihe.


    Tekniikka on aiheuttanut hieman päänvaivaa viime aikoin. Spot-satellittipaikantimeni on alkanut kiukuttelemaan ja pattereita saa olla koko ajan vaihtamassa. Lisäksi Canonin ixus kamerani sanoi kummallisesti yht´äkkiä irti työsopimuksen ja hetken kännykkäkuvaamisen jälkeen päädyin pienentämään reissukukkaroa Canonin SX 170 IS:llä. Varsin mainio vekotin, koska nyt innokkaalla luontokuvaajalla on moninkertainen zuumi aiempaan nähden. Lisäksi kompaktit mitat mahdollistavat säilyttämisen tankkilaukun etutaskussa, josta sen näppärästi saa aiempaan malliin tarvittaessa hyvinkin nopeasti esille. Ransun kanssa ongelmaksi muodostui hulppea polttoaineenkulutus. Ajoittain jo yli seitsemän litran kivunnut keskikulutus aiheutui mitä todennäköisimmin monen asian yhteisvaikutuksesta. Pyörivä voimakas tuuli, hirmuisen pitkät ylämäet, highwayllä hieman tavallista korkeampi keskinopeus sekä etanolilla maustettu bensa tekivät tehtävänsä. Kun sitten löytyi huoltoasemaketju, joka myi etanolitonta polttoainetta ja keskinopeus pudotettiin sataan, myös kulutus muuttui normaaliksi n. 5,5 litraksi / 100km.

    Eilen tapasin ensimmäistä kertaa matkani aikana ihmisen, jonka tunsin entuudestaan ja joka asuu kohdemaassani. Hyvinkään ort.kirkon väki varmaan muistaakin 2000-luvun puolivälissä noin 1½ vuotta Hyvinkään kirkolla ahkerasti vierailleen kanadalaisen koptikristityn Robert Botrosin. Konecranesilla siihen aikaan työskennelleen ja Hyvinkäällä työkomennuksella olleen Robin ja hänen perheensä tapaaminen oli hetki, jota olin odottanut yli kahdeksan vuotta.


    Huomenna siis kohti Eurooppaa ja Lissabonia. Tavoitteena on ajella kotiin viikolla 34 ja päättää matka Latoajo kokoontumisajoon Kurikkaan 22 – 24.8. Kunhan vain kaikki menee yhtä mallikkaasti kuin tähänkin asti!

    ”Kauas on pitkä matka ja painava on raskas kantaa” (partiojohtajien jatkokurssin KO-GI leirillä v. -90 opittua… terveisiä lintukansalle!)
    Prätkähiiri Minna

    #1374
    Nimetön
    Vieras

    Portugal – Espanja – Andorra – Ranska 12.8.2014 Connaux, Ranska

    Vähiin käy ennen kuin loppuu! Tuntuu lähes absurdilta ajatella, että takana on jo lähes 25.000 km:a ja lähes koko pohjoinen pallonpuolisko. Yhtä hullunkuriselta tuntuu, että vain viikko sitten ihmettelin Montrealissa, toisella puolella maailmaa suurkaupungin elämää ja nyt olen pienessä Connauxin kylässä Lyonin eteläpuolella keskellä kauneinta viininviljelysaluetta!

    Montrealissa ennen lentoani Lissaboniin, kävin vielä kiertelemässä Old Montrealia. Kapeat kujat ja arkkitehtuuri muistuttivat ranskalaista tyyliä ja joidenkin parvekkeiden kaiteilla todellakin heilui Ranskan lippu! Mahtava Notre Damen katedraali oli näkemisen arvoinen, etenkin, kun opaskierrokset pyörivät non-stoppina ja opas malttoi puhua selkeästi ja rauhallisesti. Mielenkiintoista oli kuulla esim., että Montreal oli aiemmin nimeltään ”Vilmarie”. Tai että tämän katolisen kirkkorakennuksen suunnitteli protestanttinen arkkitehti.

    Lentokentällä kävi juuri niin kuin olin ennustanutkin: laukun paino meni kolmella kilolla yli ja koska en yksinkertaisesti enää jaksanut ruveta purkamaan Ikean kasseista tekemääni laukkuviritystä ja ihmettelemään, mitä vielä olisin voinut heittää / antaa pois, pulitin kiltisti matkakassastani vaadittavan lisämaksun. Itse lentomatka Amsterdamiin ja sieltä Lissaboniin meni muuten ihan mallikkaasti mutta ihan heti en suostu tällaisille pitkille lennoille enää lähtemään. Sen verran tuskainen olo matkan aikana tuli!

    Lissabonin kentällä oli turvauduttava taksikyytiin, koska rahtialueelle ei ollut asiaa kävellen. Taksikuski, joka ei meinannut millään löytää ks. aluetta oli näitä sarjassamme ”rahat pois turisteilta” miehiä: pyysi ensin tuosta parin kilometrin matkasta hulppeat 28€, jonka sain pudotettua 18:aan. Hostelli-isäntäni pahoittelikin myöhemmin moista rosvousta! Itse pyörän saaminen ulos rahtiterminaalista oli yllättäen tämän matkan byrokraattisin. Viidellä eri luukulla kierrettyäni, 132€ köyhempänä ja hirmuinen tukko papereita käsissäni pääsin vihdoin ihmettelemään Ransun metallilaatikkoa, jossa se oli Montrealista lennätetty. Näppärä systeemi! Suuresta byrokratian määrästä huolimatta kaikki olivat superystävällisiä, etenkin Fransisco niminen virkailija, joka osoittautui vannoutuneeksi motoristiksi. Oli vuosi sitten ottanut yhteen kuorma-auton kanssa mutta kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Pyörä sen sijaan oli mennyt romuksi :(.


    Lissabon on upea kaupunki! Majapaikkani sijaitsi sopivasti keskusta-alueen laidalla, josta upeiden puistoalueiden läpi on mukava kävellä vanhaan kaupunkiin. Myös metrolinjastoa oli helppo oppia käyttämään. Polttavan kuumana kesäpäivänä kun ei tullut mieleenkään hypätä Ransun selkään! Kaupungin liikennekulttuuri toki on varsin sujuvan tuntuista. Tietenkin Etelä-Eurooppalaiseen tapaan torvea soitetaan hyvin herkästi! Joka tapauksessa Lissabon oli ehdottomasti niitä paikkoja matkani varrella, johon haluan palata takaisin. En esim. löytänyt – päiväsaikaan kun olin liikkeellä – yhtään paikkaa, jossa olisi kuullut elävää fado-musiikkia. Tuntui melkeinpä pyhäinhäväistykseltä!


    Portugalista matkani jatkui Espanjan kautta piskuiseen Andorran vuoristovaltioon ja veroparatiisiin. Espanjan läpi ajaessani tapasin paikallisia motoristeja, jotka olivat kerääntyneet yhteistä LAUANTAIKÄVELYÄ varten! Kuvitelkaapa suomalaiset motoristit yhteiselle kävelyretkelle, hmmm… Joka tapauksessa tämä iloinen joukko antoi minulle vinkiksi, että Andorrassa kaikki on halvempaa ja niin muodoin myös esim. renkaanvaihto. Kuulemma monet pohjois-espanjalaiset käyvät aina vaihtattamassa renkaansa Andorran puolella.


    Espanja vanhana valtiona on todellakin näkemisen arvoinen, varsinkin jos malttaa pysyä poissa hurjan kalliilta moottoriteiltä ( 90km – 12,65€). Vuoristoa, viinitiloja ja upeita todella vanhoja kaupunkeja, joista kohteekseni otin yli 2000 vuotta vanhan Fransisco Goyan kotikaupungin Zaragosan. Ymmärrän hyvin, että kaupungin upeassa ”Pilar” basilikassa ei saanut valokuvata. Freskot kun ovat Goyan itsensä maalaamia. Osallistuin lauantain iltapalvelukseen ja hieman hämmennystä herätti esilaulajanaisen voimakas nasaaliääni. Mielenkiintoista joka tapauksessa, koska edellisestä vierailustani Espanjassa jumalanpalveluksessa oli ehtinyt vierähtää lähes päivälleen tasan 17 vuotta.


    Andorra saa silmät pyörimään päässä. Tässä keskellä Pyreneitä sijaitsevassa vuoristovaltiossa kaikki on niin käsittämättömän siistiä ja hienoa! Pääkaupungin Andorra La Vellan kadut täyttyvät vuosittain valtavista turistimääristä. Liikkeitä on joka lähtöön mutta erityisesti silmiinpistävää on erilaisten moottoripyöräliikkeiden määrä. Ja moottoripyörien! Espanjalaisten, ranskalaisten ja brittiläisten moottoripyörien lisäksi paikallisia ajopelejä tuntuu olevan maan asukasmäärään nähden valtavasti.


    Otin espanjalaismotoristien neuvosta vaarin ja kävin vaihdattamassa renkaani. Valitettavasti alle ei löytynyt Heidenauta, jotka siis todella kestivät Suomesta Andorraan saakka yli 24.000km! Uusien kumitassujen loppuhinnaksi tuli töineen kaikkineen 169€. Ei paha, sanoisin. Joka tapauksessa renkaanvaihto-operaatio oli lähes välttämättömyys, koska edessä odottivat Andorran ja Ranskan väliset vuoristotiet. Takarenkaani kun oli jo sen verran kantikas, että jännäksi olisi mennyt ajaa jatkuvaa 180 asteista mutkaa Pass de la Casan solatiellä. Enpä ole muuten ennen muistaakseni niin pitkään ajanut pilven sisällä! Oli hieman kosteata mutta mukavan viileätä touhua :). Eteneminen autoletkan perässä oli tietenkin varsin hidasta mutta korkeanpaikan kammoisena tuo ei haitannut. Hirmuisen suoran pudotuksen ajatteleminenkin kun saa edelleenkin huippaamaan!


    Hitaan etenemisen vuoksi siirryin jossain vaiheessa Lyoniin menevälle moottoritielle vain huomatakseni taas korkeat tietullit. Lisäksi kun jostain syystä kumpikaan luottokorteistani ei jostain syystä toiminut maksuautomaateilla, päätin taas siirtyä pienemmille teille. Onnekseni, koska löysin näin tästä ihastuttavasta pienestä maalaiskylästä edullisen ja siistin majatalon. Tästä matkani jatkuu tänään Sveitsin puolelle serkkuani Paulaa tapaamaan.

    Prätkähiiri Minna

    #1375
    Nimetön
    Vieras

    Minna palaa kotimaan kamaralle Turkuun huomenaamulla (pe 22.8.) klo 7.00 Tallinkin M/S Galaxylla. Ainakin aamuvirkuilla turunseutulaisilla on hyvä tilaisuus toivottaa Minna tervetulleeksi kotisuomeen.

    #1376
    Nimetön
    Vieras

    SVEITSI – SAKSA – TANSKA – RUOTSI – KOTI ODOTTAA! 21.8.2014 Tibro, Ruotsi

    En oikein osaa sanoin kuvailla, miltä tuntuu, kun tienviitassa lukee ”Stockholm 538”. Kotiinpaluun konkretisoituminen alkoi kuitenkin viimeistään tuosta hetkestä, kun ajoin ulos Tanskan Helsingörin ja Ruotsin Helsinborgin väliseltä lautalta. Viimeisten kolmen kuukauden aikana matkanteosta on tullut olotila, josta luopuminen jännittää lähes yhtä paljon kuin matkaan lähteminen. Norjalaisen Alexander Gammen ajatus siitä, että tällaiset matkat eivät niinkään ole seikkailu vaan olotila, on kohdallani todellisuutta mitä suurimmassa määrin.

    Ranskasta lähdettyäni vierailin serkkuni Paulan luona aivan Jura-vuorten läheisyydessä Le Sentierissä Sveitsissä. Tie vuoristossa on ajoittain hyvinkin kapea ja mutkittelee vuorten seinämiä pitkin. Suoraa pudotusta alaspäin oli riittävästi, jotta korkeanpaikankammoista kuskia alkoi hieman heikottamaan. Etenkin, kun tien reunoilta ei kaiteita löydy!


    Le Sentierin kaupunki sijaitsee vain kivenheiton päässä Ranskan rajasta ja alue on täysin ranskankielinen. Paula ja Paavo ovat molemmat koulutukseltaan kelloseppiä ja siksi muutto Sveitsiin on aikanaan ollut hyvin luonnollinen vaihtoehto. Viileästä ja sateisesta ilmasta huolimatta kauniit sveitsiläiset maalaismaisemat metsineen ja vuoristoineen saivat jälleen kerran vilpittömän ihailuni. Pysähtelin myös useampaan kertaan ottamaan kuvia kello kaulassa kulkevista lehmistä, jotka tulivat tervehtimään niistä kiinnostunutta motoristia. Sveitsiläisistä lehmistä tulee aina mieleeni Hellevi Salmisen (nyk. Matihalti) Topelius-palkinnon saanut kirja ”Pikku sammakkoprinssi”, missä päähenkilön Kaaro-pojan mielikuvitusystävänä on Milkakuu- niminen Alppien asukas. Suosittelen muuten ks. kirjaa kenen tahansa lukemistoon!

    Sveitsistä matkani jatkui Ranskan kautta Saksan puolelle Karlsruheen. En tiedä oliko silmissäni vikaa mutta minkäänlaista merkkiä valtakunnan rajan ylityksestä en huomannut! Yleensähän, vaikka siirrytäänkin EU-maasta toiseen, on rajalla sentään kyltti kertomassa asiasta. Karlsruhessa minut otti vastaan Leena Pajo, Järvenpään kirkon kautta löytynyt ystävän ystävä. Alunperin minun piti mennä Leenan kesäasunnolle Le Lavandouhun, Etelä-Ranskaan mutta joidenkin käytännön järjestelyiden vuoksi päädyinkin hänen varsinaiseen kotiinsa. Leenalle superkiitokset entuudesta tuntemattoman matkailijan majoittamisesta!

    Saksan autobahn osoitti jälleen kerran lievän toimimattomuutensa. Jos vertaan muiden maiden moottoritiejärjestelmään, tuntuu, että jostain syystä Saksassa moottoritie ruuhkautuu alinomaa. Toki on ymmärrettävää, että tässä yli 80 miljoonan asukkaan maassa myös ajoneuvoja on valtavasti. Siihen kun vielä lisätään muista maista tuleva liikenne (muutaman minuutin aikana moottoritiellä pystyy havaitsemaan helposti ajoneuvoja vähintään kymmenestä maasta) ja se, että moottoritiemaksuja ei ole kuin raskaalle liikenteelle, on lopputulemana jonottaminen. Vesisateessa, 15 asteen lämpötilassa ei mitään suurinta herkkua, joten kuten usein aikaisemmillakin reissuilla, jouduin turvautumaan ”hätä keinot keksii” konseptiin…

    Viikonlopun vietin ystäväni Eevan luona Berliinissä. Ensikertalaiselle tuli sopiva annos kaupungin historiaa pakollisine vierailuineen mm. Berliinin muurilla, Brandenburgin portilla ja Berliinin tuomiokirkossa. Mainittakoon myös lukuisat upeat katutaiteilijat! Kaupungin liikennettä pidän varsin toimivana ja sujuvana. Vaikka Eeva asuukin aivan kaupungin ytimessä, olin maanantaina poislähtiessä ulos kaupungista alle puolessa tunnissa! Viikonlopun ohjelmaamme kuului myös innokkaina yleiurheilufaneina tietenkin EM-kisojen seuraamista ja ilo oli ylimmillään kahden keihäsmitalin varmistuttua. Molemmat myös rakastamme suunnattomasti irlantilaista kansanmusiikkia ja Eeva olikin löytänyt meille lauantai-illaksi varsinaisen herkkupalan: noin 20 minuutin kävelymatkan päässä Eevalta, pienellä sivukadulla sijaitsevassa Blarneys-pubissa neljän hengen bändin voimin esitetty aito irkkumusa oli loistava kruunu muutenkin onnistuneelle päivälle.


    Berliinistä matka jatkui Rostockin ja Gedserin välisellä lautalla Tanskan puolelle ja Kööpenhaminaan. Päivän aikan hurjaksi yltynyt tuuli meinasi tosissaan tehdä kiusaa etenkin, kun viimeiseen asti joutui odottamaan, lähteekö laiva liikkeelle kovan merenkäynnin vuoksi. Ylitse kuitenkin pääsin ja tapasin lautalla ensimmäistä kertaa matkallani toisen Ransu-kuskin. Saksalainen Michael oli edellisenä päivänä lähtenyt liikkeelle kotoaan Münchenin lähistöltä tarkoituksenaan jättää pyörä parkkiin Keski-Ruotsissa lähellä Norjan rajaa ja vaihtaa reppu selkään ja lähteä vuoristoon patikoimaan. Vaihdoimme ajatuksia Transalpista kulkupelinä, eikä kummaltakaan löytynyt mitään moitittavaa.

    Kööpenhaminan majapaikkani tuli itselleni aikamoisena yllätyksenä. Olin ennen matkaa saanut viestiä seurakunnan kautta Erna Gronowilta, että voin tarvittaessa majoittua heidän luonaan. Kun sitten navigaattori ohjasi minut aivan kaupungin keskustaan ja näin talon talon seinässä liehuvan Suomen lipun, minulle vihdoin valkeni – Suomen suurlähestystö! Ernan mies Tito, kun työskentelee lähestystössä ministerineuvoksena. Monille Helsingin seurakuntalaisille heidän vanhin poikansa Eugen on tuttu Uspenskin katedraalin vahtimestarin sijaisena. Ernan kanssa kiersimme tiistaina hieman keskustan nähtävyyksiä, mm. kuningattaren ja kruununprinssin linnat sijaisevat aivan lähestystön vieressä. Onnekseni satuimme näkemään myös kerran päivässä tapahtuvan vahdinvaihdon soittokuntineen. Edellisestä vierailustani kaupungissa oli ehtinyt vierähtää jo 24 vuotta, joten olo oli varsin ensikertalainen. Köpiksessä näin muuten mieleenpainuvimman katutaiteilijaparivaljakon. En voi mitenkään käsittää, miten on mahdollista istua jalat ristissä ilmassa vain käsi alapuolella olevan kaverin pitämään kepin päähän nojaten!


    Köpiksestä ajoin kaunista, Ernan suosittelemaa rantatietä Helsingöriin. Komeat jugend-talot reunustavat kadun varsia Itämeren tyrskytessä toisella puolen. Vaikka eteneminen on alhaisista nopeusrajoituksista johtuen hitaanpuoleista, suosittelen tuota 43km:n tieosuutta vaihtelun vuoksi, mikäli matkaa läpi Tanskan. Perille Pirjo-tätini ja hänen miesystävänsä Turen luo todella idylliseen Tibron pikkukaupunkiin Vättern-järven pohjoispuolella saavuin iltakahdeksalta. Mitä pohjoisemmaksi olen päässyt, sitä koleammaksi ja sateisemmaksi ilma on käynyt. Huulet sinisinä
    olin varsin tyytyväinen päästyäni perille ennen pimeää.

    Tibron lepopäivän vietimme pitkälti läheisessä Hjon kaupungissa Vätternin rannalla. Turella kun on kaupungin todella idyllisessä satamassa purjevene. Vierailimme myös höyrylaiva Trafikissa, missä jo eläkkeellä oleva entinen volvolainenTure vastaa konehuoneesta. Hjon retken päätti kahvittelu Turen siskon ja hänen perheensä luona. Perhe on päätynyt kahden maan ja kahden kodin malliin. Toinen koti sijaitsee Ranskassa. Ja toinen siis Ruotsissa.


    Nyt on enää edessä viimeinen osuus Tukholmaan, sieltä lautalla Turkuun ja huomisaamuna Kurikkaan Latoajoon, missä kello seisahtuu ja katson lopullisen lukeman siihen, KUINKA KAUAN KESTÄÄ AJAA YKSIN MAAILMAN YMPÄRI!

    Jännittynein mielin, kotiinpalua odottaen
    Prätkähiiri Minna

Esillä 15 viestiä, 16 - 30 (kaikkiaan 32)
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.